Tietoja minusta

Oma kuva
Ikuisesti leikkivä, alati yllättyvä, vieläkin hämmästyvä.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Sunday, bloody Sunday, comes home to Korso




    Sunday tuntee kättensä olevan vereen tahritut, ja yllänsä matkaavan synkeän pilven, sillä Suttis on matkustanut hänen kerallaan viimeiset pari viikkoa.
Väsymys ja syömättömyys saavat hänet miltei oksentamaan seisovilta jaloiltaan: niiin kova on ikävä kotiin. Oma hem dolce hem on vaan niin fuckig kaukana sateenkaaren tuolla puolen, kun matka taittuu julkisilla! ( Sunday yritti tilata uberin, mutta huomasi vahingossa ilmoittautuneeksi kuskiksi, mikä on vähän ongelma, kun Red Devil on tällä välin kohdannut matkansa pään romiksen hellässä syleilyssä... Kun dösä sattui kerrankin olemaan juuri oikeaan aikaan pysäkillä, hän asteli siihen uupunein jaloin, laivan paino harteillaan! )

   Vaan lopulta, junasta ulos astuessaan äärripurri Suttura, on taas jo Sunday.
Korson asemalla K- junasta hypätessään, hän tietäää siis  tulleensa himaan. Iloisten juomaveikkojen mölinä ja upeasti ruskettuneet kasvot, tervehtivät häntä radan toiselta puolelta.
Hima kära hima!
Viimeistään kun painava pakaasi on pakko raahata kusen hajuiseen hissiin, sen ainakin tietää; olen Korsossa, maailman omimmassa kotona mulle! Niin Sundayn askel kevenee ja mieli kirkastuu leppeän tuulen tasolle. Lyhyitä askeleita
kotiovelle säestää vielä kotoisasti eestiläispariskunnan itku-potkuriitely, sekä raksamieskolhoosista kantautuvat sunnuntain älähdykset ja kakkusen karhentama ölinä. Oi kotiseutu rakkahin!
Mieleen tulee se eräskin kerta kun, kun broidi täällä käydessään sai puhelun, joka ilmeiseti alkoi vakiofraasilla " ootsä pahas paikkaa ", sillä veljeni vastasi " yhdessä pahimmista, oon Korsossa ". Ja kyllä meitä sitten nauratti, ja naurattaa mua vieläkin, vaikka tiedänkin, että että ei mua täältä helposti pois kokonaan saa.

   Loppupäivä menee rauhasta nauttiessa, sillä kyllä vain, rauhallista täällä väsyneen ja kyrsiintyneen jumalan viimetöikseen tahkoamassa Korsossa enimmäkseen on.
Oman parvekkeen kukat, jotka rakas kummityttö on pitänyt elävien kirjoissa menneet, pitkät viikot.
Ikkunasta vihreää, vaihteen vuoksi. Omat rakkaat esineeni! Oma rakas, rauhoittava, mieltänostattava värimaailmani! Miten miellyttävää onkaan hengittää syvään itsekootussa maailmassaan. Harakanpesässään. Omassaan.
Nöyräksi se vetää; kuinka monilla maailmassa ei tätäkään ole. Ei ainakaan näin puhdasta, turvallista, monin mukavuuksin, täynnä tavaraa, jonka tarpeellisuus on täysin sidoksissa sen esteettisiin arvoihin.
On helppo olla kiitollinen, ja enemmän: on pakko olla kiitollinen!
 Vastoinkäymiset, väsymys ja kiukku eivät tunnu enää missään. Ja sellaista elämä muutenkin on, että vaikka tuntuisi välillä kuinka pahalta, niin hetken kuluttua tuntuu taas hyvältä, kunhan emme vaan käperry siilipalloiksi ja työnnä maailmaa pois luotamme.

Jotta voisit paremmin mieti sitä mitä sinulla on, älä sitä, mitä tahdot lisää. Muista olla kiitollinen. Syitä on, loputon määrä sinunkin elämässäsi. Juuri nytkin.

Klisee: luota ensivaikutelmaasi. Älä luota. Ainakaan mitä tulee ihmisiin. Luota siihen, mitä vaistosi sanoo, mutta älä siihen, että kaikki aina näyttävät parhaimmat, vahvimmat, herkimmät, hauskimmat piirteensä oikopäätä. Me ihmiset olemme kuvia kaleidoskoopissa.

Pin it up on your map


Korso
“Speak in French when you can’t think of the English for a thing--
turn your toes out when you walk---
And remember who you are!” 
― Lewis CarrollThrough the Looking Glass

Kuvat Sundaysta on ottanut Laura ;) Uusia otetaan, heti kun ehditään ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti