Liisa Ihmemaassa- raamatun jälkeen lainatuin teos maailmassa? |
Nyt kuitenkin istun tässä, oman budoaariini rauhassa, sillkisenkostean syysilman leijuessa sisään ikkunastani.
Kynnet hiukan lipsahtelevat, ja virheitä tulee paljon, mutta mikäs se sellainen Sunday olisi, joka ei heti Lapinreissun jälkeen olisi hypännyt fillarinsa - Karin- satulaan ja polkaissut laitattamaan kynsiään ja ripsiään Annan taitavissa käsissä, ja mielenkiintoisessa seurassa! ( Nyt silmät kiinni, jos ette tahdo joutua mainonnan kataliin käsiin. Suosittelen nimittäin lämpimästi Annails Beautya Koivukylässä ).
Yritän kuitenkin saada valmista aikaisesti vauhdilla; hetkenä minä hyvänsä säntäävät nimittäin salskeat työmiehet repimään keittiökaapistojani irti, rikkoen kenties mielenrauhani, mutta taatusti ainakin kirjoituskuplani! ;)
Asiaan siis. Olin retkellä Lapissa.
Toisen kerran elämässäni.
Tutustuin uusiin ihmisiin, tapasin vanhoja tuttuja ( ihan sattumaltakin: vanha työkaveri kaukaisilta vesiltä, käveli vastaan Jounin Kaupalla! ), ihailin maisemia, kiroilin pitkospuita, opin tuntemaan kuukkelin, shoppailemaankin onnistuin, ja juomaan olutta kokkotulen loimussa. Kiipesin myös Pirunkuruun.
En ole koskaan ollut mitenkään kovin urheilullinen bööna. Kaikenlaisia suorituksia on kuitenkin tullut tehtyä. Maailman eri kolkissa, osana kokonaiskokemusta.
Rapsakan kiroilun saattelemana on lähiölady aina maaliin tullut. Lappi- elämykseen kuului kivikossa kömpinen, ja kömmittävä siis oli. Empiä Sundayn ei koskaan tarvitse, ei vesiputouksissa vastavirtaan, ei koskissa myötävirtaan, ei airot kainalossa 17 kilsaa 28 asteen helteessä, ei pillastuneen humman hurjassa laukassa, ei viidakon köysiradalla, ei telttaillessa liikenneympyrässä, ei loputtomissa rappusissa Andeilla.
Kaikki kyllä hoidetaan, jos kokemuslohko aivoissa sitä vaatii, sillä tekemätöntä ei ole aikaa katua, eikä siitä voi mitään oppia, mutta tehtyä on aikaa muistella, ja jotain siitä yleensä opiksikin asti on. Vähintään varmuus: EI KOSKAAN ENÄÄ!
Ja itseni tunnen.
Hitaasti, mutta aivan saatanan varmasti, teen loppuun, mitä ikinä aloittaneeksi satunkin. En ehkä voimalla, en usein taidolla, mutta sisulla, ja ankarasti kiroillen, eteenpäin mennään.
En siis epäröinyt pakata reppuani, enkä nyörittää kenkiäni, sinäkään aamuna, kun Pirunkuruun lähdettiin.
Tiesin, että en tulisi pitämään kapuamisesta.
Tiesin, ettei mua palkitsisi suuri itseniylittämisen tunne lopussa. Itsenihän ei ylittyisi mitenkään. Tulinhan vain hoitamaan homman, joka hoidettava oli, osana, kuten jo totesin Lapland experienceä.
Minä siis kiipesin, kiroilin, hikoilin ja huohotin.
Pääni yläpuolella leijaili sarjakuvien synkeän musta pilvi, sillä kivaa ei todellakaan ollut, minkäänlaista nautintoa en kivikossa kalhuilusta saanut.
Mutta lopulta olin kiivennyt loppuun asti.
Kivikkoisen maiseman peitti sankka sumu, ja iloiten muistelin Islantia. Ei kiroiluttanut enää yhtään! Taianomaisessa udussa häämöttävät käkkyräiset kelot, hitaasti, hitaasti, hitaasti sammaloituvat kivet, varpujen ja jäkälän lukemattomat värisävyt vähitellen paljastuen hälvenevän usvan uumenista... Kaunista, ihmisen lyhyellä mielelle ikiaikaista.
Ihanaa, kuin kestävä ystävyys.
Tiesin siis, että kiipeäisin uudelleen, jos sikseen tulisi.
En pitäisi siitä yhtään sen enempää sittenkään, mutta voi olla, että kiroilisin hiukan vähemmän. Ja kiipeäisin, kyllä vain, minä kiipeäisin.
Kiivetkää tekin, silloin kun sen aika on!
Meistä kaikista on just niin moneksi, kuin tahdomme! :)
Pin it up on your map
Lappi |
Kyllä ne siellä on, porot :) |
Ever drifting down the stream- Lingering in the golden gleam- Life, what is it but a dream?”
― Lewis Carroll, Through the Looking Glass
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti