Sundayn aikalisä

Kuten ehkä olette panneet merkillekin, on Sunday ottanut aikalisän. 
Ei pysähtynyt, mutta tehnyt enemmän kaikkea muuta, ja vähemmän sitä mitä yleensä. Tehnyt sitä mitä haluaa, ja mikä tuntuu hyvältä ja oikealta juuri nyt, saadakseen ajatuksensa järjestykseen, ymmärtääkseen itseään paremmin. 
Sunday on siis pitänyt lainassa kissaa ( eläimen läheisyyden rentouttavuus, ei ole mitään fuulaa! ), käynyt joogassa ja politikoinut. Viettänyt aikaa ystävien kanssa; viettänyt aikaa omien ajatustensa kanssa. 

Miettinyt sitäkin aika paljonkin, että kirjoittaisiko tästä vai ei. Hyvä, pitkä aikainen ja viisas ystävä senkin päätöksen tekemisessä auttoi. " Positiivista käsitellä avoimesti voi olla terapeuttista vertaistukea jollekin", ja tottahan se on. Niitä sanoja on turha jättää sanomatta, joista voi olla apua tai lohtua toiselle.

Odottelen siis diagnoosia. Olen käynyt ultrassa ja magneettikuvassa, sekä erilaisissa labroissa. Aika kirurgille on varattu. -Haluan nyt siis korostaa, että vielä en tiedä mikä minulla on. Voi olla enemmän tai vähemmän vakavaa. Kyhmyjä lisäkilpirauhasissa, varjostumaa jossain rauhasessa on. Se ei ole nyt oleellista. Oleellista on se, miksi menin lääkäriin ja mitä ajattelin sekä ennen, että jälkeen ensimmäisten lääkärikäyntien. Uskon, etteivät ajatukseni ole harvinaisia ollenkaan, näistä ei vaan niin paljon puhuta. 

Kurkkuni kipeytyi viime syksynä. Noin viikon se oli todella kipeä, sitten se parani hetkeksi ja palasi vaihtelevan kovana, mutta jatkuvana. Kaulan imusolmuke oli turvoksissa. Tiesin, että pitäisi mennä lääkäriin, mutta en mennyt. Yhdessä hampaassakin oli joku ongelma, halusin ajatella, että kurkkukipu ja turvonnut rauhanen olivat yhteydessä hampaaseen. Eivät olleet, sanoi hammaslääkäri heti, ja korvasi vanhan, murentuneen amalgamini. Pakko mennä lääkäriin siis. 

Jo ennen kuin tilasin legurin, olin miettinyt syntyjä syviä. Jopa sellaista asiaa, että taidan alkaa olla jo valmis tästä elämästä. Ihan ilman sen suurempia intohimoja; valmis vain, kaikki tarpeellinen ja voitava nähty, tehty ja koettu. Jälkeenpäin ajatellen tein tuolloin tietenkin alitajunnassa listaa plussista ja miinuksista: kannattaako yrittää, vai antaako jo olla? Saattaa kuulostaa kovinkin omituiselta jostakusta, mutta sellainen minä olen.

No, menin lääkäriin, sain lähetteen ultraan, menin ultraan, sain lähetteen magneettikuvaukseen. Kyhmyjä on. Ei ehkä ihan kaikista todennäköisintä, mutta voivat toki olla pahanlaatuisiakin. Minulla saattaa olla syöpä. Selvä. 
En ole koskaan hyväksynyt ajatusta siitä, että sairaudet ja ongelmat, niiden tullessa omalle kohdalle, tai osuessa omaan läheiseen, olisivat epäoikeudenmukaisia tai jotenkin väärin. Miksi olisi reilumpaa jos syövän saa naapurin Pena, kuin että sen saan minä? Miksi olisi reilumpaa, että duuni lähtee alta sadalta Salossa, kuin että sen menetän minä? Ja sitä rataa. Lapset ovat toki poikkeus. Eli jos jonkun on sairastuttava, niin mielummin sitten minä, kuin Olli 3v. tai Liisa 10v. Vaikka eihän se niinkään toimi. Siinä mielessä mulla ei siis kuitenkaan ole minkäänlaista ongelmaa hyväksyä mahdollinen sairauteni. 
Suunnittelin kyllä omat hautajaiseni ( en sentää kirjoittanut listaa, saati antanut sellaista kenellekään- olisi kai se vähän makaaberia, niin rationaalinen kuin olenkin ). Itkin jopa pari kertaa; itsesäälistä? Luopumisen tuskaa? Pelkoa jopa?

Nyt olen kai jossain negaatiovaiheessa, sillä rauhoitin itseni ajatukseen, että olkoot syöpä tai ei, tämä ei ole se mikä minut tappaa. Ja kuten sanottu, kyse ei välttämättä ole mistään hirveän vakavasta.

Se mikä tässä vaiheessa on kaikkein oleellisinta, ja miksi haluan asiasta puhua jo nyt, on oikeastaan tämä: heti kun olin ottanut ensimmäisen askeleen asian selvittämiseksi, eli varannut ajan lääkäriin, kurkkukipu ja muut oireet alkoivat rauhoittua. Loppuivat pian kokonaan. Paitsi hengästyneisyys, ja öiset heräämiset, jotka ilmeisesti johtuvat siitä, että tietyssä asennossa joku kyhmy painaa henkitorvea ( oma, sekä ultraajan näkemys ). Tahtoo sanoa, että oikeasta bakteeritulehduksesta alkanut kurkkukipu jatkui psykosomaattisena oireena, jonka olikin vain tarkoitus saada minut tajuamaan, että kaikki ei ole ihan kohdillaan.
Kehoaan, ja sen viestejä on siis syytä kuunnella!

Sundaylla on siis kaikki hyvin. Elämä jatkuu täynnä omituisia sattumuksia, ja hulvatonta tilannekomiikkaa. Ajattelu toimii. 
Kirkkaasti ja selkeästi tiedän sen taas paremmin kuin ennen, että rohkeus on kaikki mitä tarvitsen ollakseni sellainen ihminen, kuin tahdonkin olla. Että ei tarvitse katua, hävetä, eikä piiloutua. Ja vaikka mua jännittäkin päästää käsistäni tää teksti, niin kyllä se oikein on.

Eikä mikään. Ei mikään koskaan, mitenkään, voi korvata aitoa ystävyyttä. Sitä, joka sanoo maailman toiselta puolelta " haluatko, että tulen tukemaan sua? ", sitä joka tuo kukkia ja halaa, sitä, joka antaa kissansa lainaan; sitä joka sanoo, että kirjoita vain. Sitä, joka sanoo    " ei se varmaan mitään ole, mutta voisit kokeilla tätä... " Ei edes sitä, joka kertoo typeriä vitsejä aamulla kello viisi ;) Kiitos!
Seuraavalla kerralla Sunday onkin sitten taas jo ulkona suuressa maailmassa!

Ps Pahoittelen omituista lay outtia, en nyt vaan jaksa taistella tämän ohjelman kanssa :P