Muistojeni Neva, merimiesjuttu Pietarista

   Kuten kuvasta näkyy, sitä ei ole otettu eilen, mutta minähän siinä nojailen muhkeassa punatukkaisuudessani ja taustalla liplattelee Neva.
Pietarissa olen vieraillut muutaman kerran. Kaupunki on kaunis ja mielenkiintoinen.
   Mainitussa Nevassa olen Pietari Paavalin linnoitukselta jopa uinutkin, kun lämpötila kipusi yli +30 asteeseen, ja paikallisetkin näyttivät viihtyä rantakaistaleella loistavasti.
Siellä näki kaikenlaista suurkaupungin elämää, ja ihmisiä erilaisissa juopumuksen tiloissa. Vesi oli vilvoittavaa, vaikka kaikenlainen kasvusto lipoikin ikävästi pintaa, nilkkoihin kiertyen; enkä saanut koleraa tai mitään lievempääkään tautia. Mutta tuo kesän heltisimmille päiville osunut bussimatka ei nyt ollut se, jonne tajunnan virta minut muistoissani kuljetti tässä yönä muutaman.

Itämeri illalla kerran. Purjelaivan kannelta, matkalla Pietariin.

   Tämä on merimiesjuttu. Ja merimiesjutuissahan pahinta on, että mitä enemmän niihin liityy eriasteisia, häpeän, kauhun ja huvittavuuden elementtejä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne ovat totta.
Pysykäähän nahoissanne nyt; tämä on ihan nätti juttu! ;)

   Muistojeni matka alkoi eräänä yönä, kun pyörittelin pulloja väliaikaisessa duunissa, johon elämäni matka on minut tässä joulun alla kuljettanut.
   Rakastan kissoja, enkä ole rakkauteni kanssa yksin, mikä lienee syynä siihen, että nuo eläimet esiintyvät hyvin usein myös pullojen kyljissä. Tämän kyseisen pullon kyljessä vieläpä ranskalaisen mainostaiteen viehättävimmässä muodossa  de Toulouse- Lautrecin  ajoilta. Kissa se siinä lipittää absinttia! Pitäisikö ostaa, ajattelin, kun on niin hieno etikettikin? Sitten muistin nauttineeni absinttia kerran Pietarissa.

    Ilmeisesti merihenkilöstön iltavapaalla oli jo nautittu jotain muitankin juomia, ennen kuin absintti astui kuvaa. Sitä en tiedä oliko kyseessä tuolloin ns. tsekkiläinen absintti, vai mistä päättelimme tulleen ajan sytyttää absinttiin kastettu sokeripala, kuten tapoihin kuuluu ( ei kuulu! jos absintti on aitoa, taiteilijoiden Pariisissa nauttimaa kamaa. Mainittu de Toulouse-Lautrec kuului laimentaneen absinttinsa konjakilla, eli hän ei suosinut edes sokeripala/ jäävesi rituaalia ).
Oli miten oli, sokeripalaa tuikattiin tuleen, ja samassa roihusi jo raakapuinen pöytäkin. Ripeä liikkeeinen paikallinen singahti sammuttamaan pöytää nahkatakillaan tulen tukahduttaen. No, takki oli ainakin taatusti  aitoa nahkaa, koska ei kärsinyt vaurioita.       Seuraavaksi yksi seurueestamme taiteili jo kuppilan tangossa, mutta sen kummempaa pahennusta ei saatu aikaan.
   Ensin juotiin ja sitten lyötiin, toteutui kuitenkin samalla reissulla sellaisessa  muodossa, että jouduimme kirkkaalla päivän valolla koruvarkauden uhreiksi keskellä vilkasta Nevski Prospektia. Kertyihän siihen paikalle vähän yleisöäkin sitten, kun päätettiin ottaa omamme takaisin.
Perkelettä tietenkin huudettiin, yksi ruokottoman näköinen varkaantekele seisoi keskellä tietä tissit paljaana osoittaakseen, ettei ollut minne rannekorumme piilottaa. Vähän jouduttiin tosiaan lyömäänkin, ja meikäläinen kaivoi korunsa resupekkamukulan suusta.
Koskaan en korua korjauttanut, koska halua ei sen käyttämiseen ollut. Minulla se on yhtä kaikki, lälläslää.

   Tällaisilla muistoilla kohti joulurauhaa... Absintin osto taitaa nyt jäädä, mutta matka Venäjälle alkaa olla piakkoin taas ajankohtainen.
 
   Tänään tein lyhyen retken joulupolulle ihan tässä omilla hoodeillani; älkää unohtako lähialueen kivoja pikkutapahtumia, maailman matkoista haaveillessanne!

Parhainta joulunalusviikkoa toivottelee Sunday- tonttuilija

 “... in St. Petersburg, the most abstract and intentional city on the entire globe. (Cities and be intentional or unintentional.”

― Fyodor Dostoevsky

Eurolla Eestiin, eläköön Black Friday!

 
   Joulu, tai sen lähestyminen, eivät ole koskaan aiheuttaneet kovin kummoisia toimenpiteitä Sundayn elämässä. Yksi enemmän tai vähemmän joka vuotinen traditio mulla on kuitenkin ollut jo vuosia. Nimittäin pyörähtäminen Tallinan tunnelmallisilla joulumarkkinoilla. 

Ihan kelpo humppapumppu sinne lauteille sitten asteli

   Tänä vuonna sinne oli suorastaan pakko matkustaa, olihan Amerikkalainen Condé Nast Traveler Magazine listannut Tallinan joulutorin euroopan toiseksi ansioituneemmaksi.
Yhdeksi syyksi tähän julkaisussa mainitaan, että Raatihuoneen eteen on joulukuusi kohonnut jo vuodesta 1441, mikä tekisi paikasta ensimmäisen euroopassa, missä on kuusi näytille pistetty. Joka tapauksessa nykyisessä muodossaan, Raatihuoneen torin joulumarkkinat saivat alkunsa 1991. Tapahtuma on toki kehittynyt  ja laajentunut suuresti noista ajoista.
   Tänä vuonna parhaan syyn matkustaa ennen joulua Tallinnaan, tarjosi kuitenkin suomeenkin pesää tekevä Black Friday, hullunhalpoine tarjouksineen. Päiväristeilystä itsenäisyyspäivämme aattona, pulitin siis yhden euron. Reittimatkojakin olisi samaan hintaan ollut saatavana aina helmikuun puoliväliin asti, mutta en jaksanut tehdä niin kaus kantoisia suunnitelmia juuri siinä ja silloin ;)

   Esimakua ulkomaista sai jo sporassa matkalla Länsiterminaaliin. Kulkuväline oli niin täynnä, että ehkäpä eniten tuli intia mieleen, ja ankeassa aamussa jouduimme me suomalaiset puhumaan toisillemme " päästäkää se pikkupoika ulos, pliis" ja "menkää eteen päin " tyyppisin lausahduksin. Aina sama homma. Joka satamaan ja satamasta laivojen saapumis- ja lähtöaikoihin.  Vuodesta toiseen. Ei mikään kaunis esimerkki Helsingin joukkoliikenteen toimivuudesta. Kummaa pään seinään hakkaamista, ja palveluhaluttomuutta.
   
   Toisinaan, kun jonkun reissun suorastaan ilmaiseksi satun saamaan, iskee muhun mielihalu kokeilla, että kuinka halvalla oikeastaan voinkaan koko retken toteuttaa. Niin piheily, kuin pikkuluxukseen törsääminenkin, tekevät monesti piristävän vaikutuksen perusbaanailuun. 

Pizzaa, kebabia  sekä virvokkeita, klo 10-06

   Euron matkalla, olin alkajaisiksi niin törkeän pihi, että mulla oli aamiainen eväinä mukana. Tuhmaahan sellainen on, ja varsinkin seilorilta ( paatilla keikkui meidän asiakkaiden lisäksi pari menneiltä vuosilta mulle tuttua skönöäkin ), ja ravintola-alan konkarilta, mutta pokkana pakkasin siis tuorepuuron mukaani. 

   Tallinnaan tultuamme alkoi olla jo lounasaika vatsassani. 
Satoi vettä, räntää ja rakeita, aurinkokin paistoi. 
Ajattelin, että voisin syödä lounaan, jonka olen jo vuosia sitten kivulla, säryllä, ketutuksella, verellä, hiellä ja kyynelillä, moneen otteeseen maksanut, ja suuntasin muinaisten aikojen miesystäväni kebab-putiikille. 
Ikkunasta näin, että sisällä istui joku toinen, jokseenkin turkkilaisen näköinen tyyppi. " inglise biliyormusun? "  kysyin, ja osasihan se. 
Selvisi, että Hakki oli tekemässä remppaa tien vastakkaisella puolella, kivenheiton päässä, melkein Aia 7 Rimiä vastapäätä. Painelin paikalle, ja koputin ikkunaan. Sieltähän se jostain ryömi, otsalamppuineen, armoitettu pizzan paistaja, joka ennen vaikutti Korsossa. Juteltiin niitä näitä. Paikalle tuli joku turkkilainen, jota hämmästytettiin  ( varsin vajavaisella, mutta keskivertoa paremmalla ) turkinkielen taidollani. Sitten lähdettiin kebabille. 
Selvisi, että nykyisen liiketilan, samoin kuin koko huonosti menestyneen kauppakeskusken, ottaisi parin kuukauden kuluttua haltuunsa hok- elanto, ja paikalle tulee iso Prisma. Alta pois ja laajentaen siis. Mikäs siinä. Lupailin taas hövelisti apuani kesemmällä, kiitin ja lähdin jatkamaan kohti Joulukuusta. 

Mustikkaglögiä ja hyväntuulisuutta

   Jouluisia kojuja haahuilivat, tuulessa ja tuiskussa, tutkailemassa ne vanhoista vitseistäkin tutut suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen. Jokainen maisteli jonkinlaista glögiä, tarjonta oli varsin monipuolinen. Kuusta kuvailtiin kulmasta, jos toisestakin, eikä sää suosinut tipallakaan. 

Olde Hansa

   Minun oli aika toteuttaa toinen missioni, jotta ennättäisin ennen jalkahoitoa; Olde Hansan makeat mantelit, ja tunnelmalliseen ravintolaan fiilistelemään kanelioluen äärellä. 

   Rupattelin viereisen pöydän brittipariskunnan kanssa. Olivat viiden päivän reissulla Tallinnassa. Päivä kolme, ja kaupungin katuja koluttu riittämiin. Päiväreissu Helsinkiin oli heilläkin ollut toiveissaan, mutta olivat löytäneet vain varsin kalliita vaihtoehtoja. Pointtina tässä se, että kolme vuorokautta on tähän aikaan vuodesta, näillä leveysasteilla ehdoton maksimi Tallinnan kokoisessa kaupungissa.

   Loppupäivä meni parafiinilla terästetyssä pedikyyrissä, ja ruokaostoksilla pyöriessä. 

   

   Suoranaista säästöä oli tullut niin paljon, ja pitkä päivä, sekä nautitut lämmikkeet, alkoivat jo tuntua painona vanhan luissa. Päätin ottaa paluumatkalle hytin ( 4/pers sisähytti 25€). 

Aah, ihanaa päästä oikosekseen, ja rauhaan täyden paatin härdellistä.... 

Kas, kirkas katto: täyttäneen pikkujouluristeilyillä ja muilla riekungeilla useammankin fantasiat....  ;)

Mä kuorsasin stadiin asti, missä mieleni taas sporan kanssa pahoitin...

Ihanaa vuoden pimeintä aikaa, polttakaa useammin kynttilää, ja harvemmin päreitänne! :D

Jätku leib! - Riitäkööt leipää kaikille!

  

Bergen? Perche no!

Why not indeed?

     Eräänä tylsänä iltana, pariltakin laivalta tutun seilauskaverin kanssa meilaillessani, sain impulssin matkustaa Bergeniin häntä treffaamaan. Seilorinnallehan se passasi, päivä sovittiin Halloweenin alle, ja minä varasin piletit siltä istumalta.  Siinä hötäkäsä kirjoitin hänelle sitten varsin summan
mutikkaisen saapumisajan.
Ja siitähän se sitten lähti, että reissu sai alkuunsa hiukan samanaisia piirteitä, kuin väsyneen mutta onnellisen matka Tallinnaan aikoinaan,
   Sattuipa nimittäin niin, että vaikka olimmekin sähköpostiyhteydessä muutamaan otteeseen, ennen sovittua reissupäivää, eipä tullut mieliimme päivittää puhelinnumeroitamme. - Tosin sitten sattui niinkin, ettei niistä numeroista olisi mitään hyötyäkään  ollut. Sellaistakin sattui, etten koskaan antanut frendilleni lentoni numeroa, tai edes tarkkaa saapumisaikaa. Näistä aineksistahan sitten pieni soppa alkoi tekytymään, kun vielä frendini unohti luurinsa kämpilleen aamuna, jona lähti minua vastaan, hyvissä ajoin, mainittakoot se vielä. Tietenkään minulla ei ollut hänen osoitettaankaan; sehän oli tarpeeton, koska hän tulisi minut kentältä hakemaan...

Näkymä Bergeniin , 400m korkealta, Fløyen- vuorelta. Raiteet vievät 302m. korkeuteen.

  Juu, eli niin minä sitten, hiilijalanjälkeäni uhmaten, matkustin synkkänä perjantai aamuna Kastruppiin, ja sieltä sitten Bergeniin.
Tanskasta lähetin kuomalleni koodia, että lento kohteeseen vaikuttaa olevan ajallaan, ja ostin, tyyriiseen, mutta onneksi EU:un kuulumattomaan Norjaan, tax free bib.n tuliaisiksi.
Hämmästelin hieman, kun ei tavallisesti varsin nopeasti vastaava ystävättäreni reagoinut meiliini.
   Fleislandin kentälle pyrähdettyäni, hämmästelin entistäkin enemmän. Kenttä on hyvin pieni, eikä siellä ollut ihmisiä nimeksikään, joten oli mahdotonta, ettemme toisiamme näkisi. 

1770- luvulla rakennettujen makasiinien jono

   Siinä minä sitten lähettelin viestejäni, ja mieleni kävi jo lievästi vainoharhaiseksi, vakaasti kun uskon siihen , että kaikki meille tulee, minkä ansaitsemme. Mietin pääni puhki, koska, missä, miten olisin voinut merimiestä niin loukata, että hän olisi nyt päättänyt jättää minut " oman onneni nojaan" uudessa kotipaikassaan... Onneni nojassa, en toki todellakaan ollut, sillä skandinaavskallani selviää kyllä norjassa, kuten savolla suomessa; ja sattui tällä kertaa olemaan oikein rahaakin mukana visakortin lisäksi ( käteistä en sivumennen sanottuna käyttänyt koko viikonloppuna, kortti kävi ihan joka paikassa, huussista herkutteluun ). Ihmetellesäni ja meilejä rustatessani, peläten tietysti myös, että ystävättärelleni oli sattunut jotain, tutkailin flygarilta poistukismahdollisuuksiani.
Totesin, että noin 20km matka Bergenin keskustaan taittuisi niin junalla, kuin bussillakin. Juna olisi ollut edullisempi, ja jälkeen päin kuulemani mukaan reittikin maisemallisempi, mutta hyppäsin kuitenkin bussiin, ja ostin menopaluun samantien, hinnasta johtuen, tietenkin.

Pari merihrviötä.

- Arvelin nimittäin, että bussilla pääsisin lähemmäs Bergenin tunnetuinta aluetta, kalatoria. Rautatieasemathan ovat usein enemmänkin kaupunkien laitamilla. Oletukseni osui oikeaan. Hyppäsin bussista ulos paikassa, jonka aiemmalta merenkulkijan uraltani tunnistin.
  Dösäsä istuessani sain postia, että enhän suinkaan ollut vielä kirjautunut mihinkään hotelliin. Kaverini oli juuri tullut kentältä kotiin, jonne oli siis puhelimensa unohtanut, odotettuaan minua jokseenkin juuri siihen asti, kun sitten saavuin.... Juu, juu, blondeja ollaan kumpainenkin...
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Istahdin lampaantaljalle viiniä nauttimaan, ja muutamaa vanhan aikaista postikorttia kirjoittelemaan siksi aikaa, minkä ystävältäni kesti kaupunkiin julkisella liikenteellä saapua.

Kaupungissa on runsaasti muraaleja.

  Sivumennen sanoen sain laajale levittäytyneen Bergenin joukkoliikenteestä todella huonosti, etten sanoisi vanhanaikaisesti ja typerästikin järjestetyn kuvan. - Hintoihin en nyt tässä puutu. Kaikki tietävät, että rikkaassa maassa on kallista, koska palkatkin ovat korkeita.
  Siinä sitten tihkusateessa lähdettiin kaupunkia katselemaan. Juustojen maailmanmestaruudestakin siellä tuolloin kisattiin. Kisojen paras anti taisivat kuitenkin olla ulkopuolelle järjestetyt maalaismarkkinat, joilla maisteltiin makkarat.
 
   Sellainenkin episodi sattui, että reppua aseman säilytyslokeroon laittaessani, työnsin lokeroon myös kuitin, jossa oli koodi oven aukaisua varten. Släm! oli dörtsi posessa, kun huomioni kiinnittyi seikkaan. Jippii. Seinällä oli ukaasi ovenavausmaksusta, joka kaltaisilleni Suttiksille lankeaisi... Ystävälline vartija kuitenkin avasi oven, veloittamatta mitään. Muutenkin ihmiset tuossa pienessä suurkaupungissa antoivat itsestään varsin leppoisan kuvan.
 

Nygårdsgaten 2A, Apollon

   Lauantain sää oli juuri sitä itseään. Satoi ja tuuli myrskyisissä lukemissa. Karanneet sateenvarjot heittäytyivät autojen alle, kykenemättöminä täyttämään tarkoitustaan. Mutta koska edelisenä päivänä oli aurinko näyttäytynyt hetkittäin, en tohtinut valittaa. Sateisuudestaanhan tuo satamakaupunki

Kissakalaa

tunnetaan.
Kaupungissa on kuitenkin monia viihtyisiä kuppiloita, joissa piipahtaa.
Yhtenä mainittakoot viinibaari Dråpen, ja sitten tietysti se varsinainen löytö: plate bar Apollon. Vinyyliä, muusikkoita, joku tanskalainen dude, ja kaupungin edullisin viini, siinä runsaan olutvalikoiman kyljessä. Oikein kotoisa, sopivasti rosoiseen tapaan.
  Syömässä käytiin kauniissa, merihenkisesti sisustetussa, perinteikkäässä krouvissa, niissä joka suuntaan kallellaan olevissa söpöissä taloissa.
Kalaa ja äyriäsiä meran rannalla maassa kuninkaan, tietysti syödään, ja syödä pitääkin, tuoreita kun ovat.
 Kalaisan kauppahallin Fish Messä mainostetaan, että kaikki äyriäiset ovat maustamattomia. Itse saa sitten lisätä, mitä tahtoo. Allekirjoittaneen tapauksessa runsaasti sitruunaa, ja hiukan majoneesia. Yummy yummy!!!

   Museoissa käynneiltä sesongin ulkopuolella Bergeniin matkaava säästyy, sillä

Fish Me

lepraparantolasta lähtien, melkeinpä kaikki ovat kiinni. Maisemien ihailukin saattaa olla vähän kiikun kaakun sään vuoksi. Mutta mikäli vain mahdollista kannattaa, Fløiebanan matkustaa, jollei patikointi maistu.

    Että sellaistakin vielä, jotta kirjoitin tämän blogin jo kertaalleen, mutta jotenkin se pyyhkiytyi  taivaan tuuliin. Ja koska rikoin kakkulani pari päivää sitten, niin huomenna on herättävä optikkovierailulle, joten tällainen virsi kaunis, keskiyön messu tällä kertaa ;)

  Eläkäähän elämäänne; juuri niin kuin teidän täytyy,
toivottaa Sunday

These boots are made for walking!

“You should never wear your best trousers when you go out to fight for freedom and truth.”
― Henrik Ibsen, An Enemy of the People

Arna

Lumoava Lontoo; Sunday in Wonderland

   Minulle, kuten varmasti hyvin monelle muullekin, Lontoo on kohde johon palaan melkolailla tasaisin väliajoin.  Olen jo ainakin kaksi kertaa vuosien saatossa, tässä verkkaisen epävakaasti, kirjoittelemassani blogissakin, kaupungin pintaa raaputellut, ja nyt raaputan siis jälleen.
   Koska Lontoossa voi todellakin sanoa olevan kaikkea kaikille, syitä sinne palaamiseen on varmasti yhtä monta, kuin on palaajaakin. Minun on silkassa yksinkertaisuudessaan se, että aina jää jotain näkemättä tai kokematta. Edellisellä reissullani mieltä jäi kaihertamaan Afternoon Tea Bus Tour. Näin iloisesti koristellun veteraani dösän lipuvan arvokkaana väriläikkänä jossain Harrodsin tietämillä, ja olin kerrasta myyty. Bussiin oli päästävä! Sillä matkalla se ei onnistunut, joten tultava olisi uudelleen.

b.bakery.com, Afternoon Tea Bus Tour

   Suosittelen kello viiden teetä keinahtelevassa kaksikerroksisessa, käytännöllisesti katsoen varauksetta. Itse ainakin nautin täysin siemauksin niin tarjolla olleista herkuista, kuin kokonaiselämyksestäkin.
Kiertoajelu perinteisine teeleivonnaisineen, on kohtalaisen kallis, mutta kannattaa ehdottomasti investoida VIP- paikkoihin, eli toisen kerroksen etuikkunan ääreen.
Busseja on kolme, joista yhdessä tarjoillaan vegaanista vaihtoehtoa, ja lähtöjä useampi päivässä, mutta ajoissa kannattaa olla liikkeellä jos eturivin paikat mielii saada. Meidän reissumme toteutui elokuussa, mutta varatessani kiertoajelua toukokuussa, oli  suurin osa paikoista jo myyty.

The Thames

Kiertokyyditys kurkkuleipineen, ihanine  minileivoksineen ja muine kuningattarillekin kelpaavine ihanuuksineen, maksetaan varauksen yhteydessä. Meidän iloksemme sattui sitten niin, että joku seurua ei päässytkään hyppäämään huviajelulle, ja saimme dogibäkilliset verrattomia kakkusia ja pieniä suolaisia mukaammekin vielä. Niitä sitten nautimme Thamesin rannalla auringonlaskusta ja maisemista iloiten.

Sky Garden

   Toinen kohde, jossa en ole aiemmin käynyt peremmällä, oli tällä kertaa Towerin museo. Pompöösit aarteet ovat toki näkemisen arvoisia, joskin suuruudenhulluudessaan ja turhassa tuhlailevaisuudessaan käsittämättömiä itserakkauden ilmentymiä. Mutta moralisoimatta ja kyseenalaistamatta sen enenpää monarkiaa, lähden tässä nyt ainoastaan miettimään vaikuttavien korppien kohtaloa. 

Ei eläinaktivisteille

   Legendahan menee niin, että Towerissa on aina oltava kuusi korppia, tai muuteen Lontoo ja samalla koko kansakunta romahtaa ( vrt. Gibraltar ja apinat ). Nykyään noita Towerin viimeisiä vankeja elätetään seitsemää, ihan vain varmistellakseen.
Älykkäät linnut osaavat poseerata, ja hyvin ruokittuina ovat vaikuttavan kokoisia. Mutta, kuten jo edellä annoin ymmärtää, eivät ne siellä vapaaehtoisesti hengaile, vaan niiden siivet on typistetty. Tämä siis tiedoksi niille, joiden toimintaan eläintenoikeudet vaikuttavat.

Towerista vielä sen verran, että kaksi tuntia ei riitä koko museoalueen tutkimiseen, ottaen huomioon jonotuksiin menevän ajan.
Englantilaisia yleensä pidän melko ystäväällisinä, mutta jatkuviin turistilaumoihin leipääntyneet museonvartijat olivat todella töykeitä ja epäystävällisiä, ihan kaikille, ja täysin tasapuolisesti.

Keskinkertainen musikaali, Motown

- Sitä en sitten tiedä, että yritetäänkö kaikkia höynäyttää jo lippuluukkulla. Meitä yritettiin. Sisäänpääsymaksu on hiukan erikoisesti hinnoiteltu, sillä museolipun  lisäksi on annettava lahjoitus tämän historiallisen kohteen ylläpitoon. Lahjoitus ei siis ole vapaaehtoinen, ja lipun hinta ilmoitetaan lahjoituksen sisältävänä. Kuitenkin näppärä kassatyttö koetti maksattaa meillä lahjoituksen vielä erikseen. " Anteeksi kuinka?" minä sanoin " nyt en tainnut ihan ymmärtää mitä sanoit? ".

Harmaata harmaan kera; Sky Garden on ilmainen!

  " En yrittänyt ottaa teiltä liikaa maksua" kiirehti tyttö vastaamaan, kuten nyt yleensäkin vastataan, kun toinen ei oikein ymmärrä...
Pissityksestä puheen ollen, niin postimerkeistä meiltä yritettiin ottaa huikeaa hintaa keskustassa. " Ei voi maksaa noin paljon! Ei mitenkään " sanoin.               
" Täällä maksaa " sanoi hän ja iski silmää. Linssiin viilaaminen oli ilmeisesti pomon ohje, jota heppu noudatti laimeasti. Postarit saatiin oikeaan hintaan postista, jota tosin joutui hiukan hakemaan.
 
   Towerin läheisyydessä sijaitsee vakiokohteekseni muodostunut Sky Garden. Sää ei ole toistaiseksi vierailujani suosinut, mutta näköala on hiukan sateisellakin kelillä melkoinen, ja kohdehan on ilmainen, varaus kuitenkin välttämätön.

   Musikaalilippuja metsästäessä, osuimme täysin tietämättöminä ja vahingossa Agathan Christien muistomerkille. Pronssinen teos on seissyt paikallaan jo vuodesta 2012, mutta ihmisvilinässä sen ohi on mahdollista ajautua mitään huomaamatta. Tämä memoriaali löytyy St. Martins Crossilta, läheltä Covent Gardenia. Silmät auki niillä hoodeilla siis!

      Herkkusuiden retki kun oli, nuo muutamat elokuiset päivät, joina niin sää kuin onnikin käänteli kiihkeästi sivujaan, kaikenlaista herkkua tuli siis nautittua sen aikana.
Koska olen varsin perso makealle ihanista ihanimmat olivat kuplavohvelit Camdenissa. Tilauksesta paistettavat, valinnaisilla täytteillä saatavana olevat muhkeat herkut, jäivät kuitenkin toiseksi sille, että pääsin teehetkelle Hassun Hatuntekijän kanssa, nurkilla, joilla kokeilunhaluisempi saattaa pudota ihan sinne kaninkoloonkin, ja joutua kysymään " But who am I?" ;)

   Valoa pimeään kaikille,  eläkää kuten teidän täytyy, ja matkustakaa sinne minne mieli ohjaa.

Rakkaudella sunnuntain lapsi, Sunday <3

Ai niin, ja syökää jäätelöä sisällä lämpimässä, ja muistakaa, ettei mikään ole mahdotonta!



“The impossible could not have happened, therefore the impossible must be possible in spite of appearances.” 
― Agatha Christie, Murder on the Orient Express

Marraskuinen fado keväisestä matkasta Portugaliin

   No ei. En minä aio mitenkään kamalan surumielistä tekstiä tähän heittää. Tuuletan kuitenkin muistojani, tunteakseni edes hetken Atlantilta puhaltavan suolaisen, alkavalta kesältä maistuvan tuulen.

Kaunis, kylmä laulajatar

   Sillä tämän mielentilan nimeltä marraskuu teistä jokainen tietää.
Jokainen, joka asuu 60 leveyspiirin pohjoispuolella, sen hitto soikoon aina välillä tietää. Oikein tunteella! eikä Lissabonin Fado Museon liepeillä olevien ylihinnoiteltujen laulajien tapaan, leipääntyneen teknisesti. Säröilevän surkeasti, tunteella! Mutta marraskuun fado voi viedä mielen synkkiin huoneisiin, tällaisena sateisena ja mustana iltana, kun tuntee itsensä väärin arvostelluksi, epäreilusti kohdelluksi, ja särkeekin ja vieläpä kolottaa, niin luita kuin ytimiäkin.
Sellainen surumielisyys huutaa liekkiä kynttilään, glögiä mukiin, ja keväisiä kuvia katseltaviksi.

   Matkustin Portugaliin hieman ennen pääsiäistä, tänä unohdustaan kohti tummenevaa vuotta.
Kirkkaassa säässä katselin jäisen itämeren vaihtuvan vapaana virtaavaan, vilkkaasti liikennöityyn Tajo- jokeen.
   Ystävättäreni sanoi kevään tulleen kaupunkiin päivää minua ennen, ja ihmiset olivatkin liikkeellä sankoin joukoin ensimmäisiä lämpimiä kevätpäiviä siemaillen.
   Lissabon on kaunis kaupunki, täynnä mahdollisuuksia vaikka mihin, paljon historiallista nähtävää, kulttuuria; sano se, ja siellä se on.
Vietimme kaupungissa kuitenkin vain yhden päivän, sillä olin tullut vierailemaan ystäväni, hänen miehensä, ja heidän suloisen Dharma- koiransa luona ( edellistä ei pidä tulkita siten, että Heidi ja Hugo eivät olisi suloisia, sillä kyllä he toden totta sitä ovat hekin ;)  jotka asuvat joen toisella puolella, sillä,jolla kylän the Jesuskin levittelee suojelevasti käsivarsiaan.
Sitä paitsi olin ehtinyt kaupungin tunnelmia hieman nuuskimaan jo aiemmassa merimieselämässäni, joten Lissabon ei ollut matkan pääkohde.

   Costa da caparican ranta on pitkä ja leveä, kivenlohkareista koottujen aallonmurtajien suojaama lainelautaulijoiden suosikki. Aallonratsastajat ympäri maan, ja muualtakin euroopasta, suuntaavat tänne kuukausiksi asuntoautoineen.
Matka Almadaan ei ole Lissabonista pitkä, mutta joen ylittämistä vaativana, aikaa vievä. On joko ylitettävä ruuhkainen Ponte de 25 Abril, tai matkustettava sekä lautalla että tramilla tai bussilla.  - 

   Aiemmin  Salazarin siltana tunnetulla riippusillalla on ikää pari vuotta enemmän kuin allekirjoittaneella, ja pituuttakin yli 2270 metriä. Ajoimme sillan yli matkalla Sitraan, mutta parhaiten sitä pääsee kyllä ihailemaan jo edellä mainitun Jeesuksen jalkojen juuresta, tai lentokoneesta.

Lissabonin lentokenttähän on käytännöllisesti katsoen kaupungissa, ja auttamattomasti liian pieni alati yltyvälle turistivyörylle. 
Tästä pääsemmenkin hetkeksi siihen, että voiko maailma tosiaan pidemmän päälle toimia niin, että pyörimme ympäri palloa vuorotellen turisteina toinen toisillemme, vuorotellen turisteille suunnattuja palveluja tarjoten.
Niin tai näin, nämä turistit ja paikalliset hyppäsivät kuitenkin autoon, ja lähtivät kohti Algarvea ja Costa da Praiaa.


   Kyläluudalle kävi nimittäin niinkin mainiosti, että Hugon vanhemmilla on kakkosasunto tuolla Portugalin aurinkorannikolla.
Oikein ihana asunto, täydellisellä merinäköalalla, ja muutaman kymmenen metrin päässä rannasta onkin. Asunto taitaa olla nyt Airbnb.nä, joten vahva suositus, ja tietoja annetaan mieluusti.

Lagos

   Minä en oikeastaan tiedä juuri parempaa tappoa ajalleni, kuin lämpimän rantakohteen turistissongin ulkopuolella, ohjelmoimattomia tunteja, auto käytössä ja kotoisa seura, hyvä kirja ja huono kauhuleffa silloin tällöin.       Laiskat päivät olivat siis täydellisiä. Sääkin oli enimmäkseen

Kanaa kolmelle...

Matkalounas

suosiollinen, joskin pääsiäisen piripiri-kana nautitiin vuoristossa niin sumeassa säässä, ettei alhaalla avautuvaa maisemaa päässyt oikein ihailemaan. Mutta kyllä ne siellä jossain kaukana häilyivät, Portimao ja meri.

   Cape Sagres, The end of the world, eli maaillman laita, on tietenkin aikamoinen must Algarvessa ollessa. Ja täytyy sanoa, että ainakin merta rakastavalle luontokokemus oli miltei huumaava. Tuntui, että olisin voinut jäädä katselemaa ja kuuntelemaan aaltoja tunneiksi. - Oli siellä joku majakkakin, mutta eipä juuri mistään kotoisin nähtävyytenä. Rahat pois krääsällä meininki, mutta vanha sanonta, jota tapanani on viljellä pitää kutinsa tässäkin " eihän se tyhmä ole joka pyytää..."

 

   Viimeistä lomapäivääni vietettiin sitten taas Lissabonin hoodeilla. Pääkohteeni " the only Jesus in the village " olisi sokerina pohjalla, ja ensin vierailtaisiin Sintrassa ( Jeesus- patsaasta olin jankannut koko reissun, ettei se vaan jäisi näkemättä, Cristo Rei. Tai oikeammin kohoamatta sen jalustan 82 metrin korkeuteen ).

Sintra

Itse patsas syleilee maailmaa 32 metrisenä

  Sintra on vain puolen tunnin junmatkan päässä Lissabonista, Unescon maaimanperintökohde, ja taatusti näkemisen arvoinen, joten turisteja riittää ympäri vuoden. Ehdoton päiväretkikohde jokatapauksessa. - Reiluna tyttönä meikäläinen lupasi tarjota lounaan, ja oli sitten jättänyt korttinsa kämpille. Noloudenklassikoita ;P Mutta sellaista se on kun halajaa Cristo Rein helmoihin niin että ajatus tuskin enää kulkee.
Kuningas ei pettänyt odotuksia;
Maisemat olivat todella loistavat!

  Katkeran suloinen saudade, kaipaus, on täyttänyt mielen tässä istuessa, mutta musta marraskuu unohtui kyllä hetkeksi! - Tehkää niitä asioista joista nautitte, varsinkin tämän meitä piinaamaan asetetun kaamoksen aikaan, sillä jos ilo on kuollut, on kuollut myös luovuus, ja kun luovuus on kuollut, pysähtyy maailma.
 Rakkaudella, ja ystäviään kaivaten Sunday.

Heidi opiskelee; Dharma jo osaa ;)

Little Alice fell 
d
o
w
n
the hOle, 
bumped her head
and bruised her soul” 
― Lewis Carroll, Alice in Wonderland

Uimariterkkuja Tukholmasta : ”Drunknat? Åh nej! Det är lika omöjligt för mig att sjunka som för en kamel att trä på en synål. Jag flyter på fläsket!”

   Vantaan ja Helsingin jälkeen, saattaa Tukholma hyvinkin olla kaupunki, jossa olen eniten aikaani aikuisiälläni viettänyt ( ihan varma en kylläkään ole... kyllä se saattaisi olla Kööpenhaminakin... tällaisiakin  asioita sitä välillä ajautuu funtsaamaan; seikkoja joilla ei ole oikeastaan mitään väliä. Sillä vaikka paikat, joissa elämäämme elämme, muokkaavatkin meitä, niin oli nuoruuteni Kööpenhamina aikalailla toinen , kuin mitä se on tänään. Ihan kuten on niin Helsinki kuin Tukholmakin. Ja atmosfäärihän se on, joka enemmän muuttunut, kuin mitä niin sanottu kaupungin kehittäminen, sitä muuttaa ). Mutta mutta, nyt eksyin sulkuihin, ja jo melkeinpä ennen aloitusta Suttura Sandelsonin rasvakattilamieleen, jossa kaikki kuorruttuu ja moninkertaistuu, koska niitä ajatuksia vain on kerta kaikkiaan vähän liikaa.

   Tällä kertaa matkustin sukuloimaan, ja lentäen, enkä töiden vuoksi ja laivalla; tai molempia yhtä aikaa ;)

 
   Matka taittui Norwegianin edullisin siivin. Menomatka ongelmitta.
   Paluulento oli pari tuntia myöhässä. Ja nyt on kyllä pakko sanoa, että Norwegianin lennot ovat usein tunnin-pari myöhässä  ( tutkailin ihan asiakseni lähtevien lentojen taulua omaa lentoani odotellessani, ja 9/ 10 em yhtiön lentoa oli reilusti myöhässä). Kahden tunnin myöhästymisestähän alkaa lentoyhtiön korvausvelvollisuus, joten yleensä lennot ovat myöhässä tunti 55 min :P
   Se vähän harmitti, että joukkoliikennettä suosivana, jouduin turvautumaan taksiin tuon myöhästymisen johdosta.
   Ja se vähän kummastutti, kun lennon kapteenina toiminut herra syytteli myöhästymisestä lakkoilevaa Kastrupin kenttähenkilökuntaa, enkä onnistunut löytämään minkäälaista tiedotetta lakosta tai edes työnseisauksesta, intternetin ihmemaasta. Edellinen maininta moisesta oli maaliskuulta, että kauas kantoiset olivat sen lakon seuraukset...
   No niin, ja taas säntäsi Suttis jo paluumatkalle, kun ei olla vielä edes kaupungissa.
   Sinne menin Flygbussenin kyydissä, joka on, varsinkin etukäteen ja edes-takaisena ostettuna, huomattavasti edullisempi kuin lentokenttäjuna, jota en siis suosittele. Paikallisliikennettä on toki myös mahdollista käyttää, mutta vaihtamisen ajatus laiskotti.

   Sisko, ja sisarentytär olivat cityterminaalissa vastassa. Lounaalle mentiin Kulturhusetin Nooshiin. Paikka on sekä kiinalaista ruokaa, että sushia tarjoileva buffa, jossa hinta ja laatu, sekä keskeinen sijainti, kohtaavat harvinaisen hyvin.

    Sää oli loistava, joten emme jääneet kaupungille, vaan kiiruhdimme Nackaan vaihtamaan vaatteita, keittämään picnic- kaffet ja rientämään uimapaikalle.
Se on tietenkin merellisen kaupungin yksi parhaita puolia kesähelteillä: uimapaikkoja on suur-Tukholma alueella runsaasti. Löytyy tietysti sitä meren rantaa. lampia, sekä maauimaloita. Moniin näistä pääsee helposti metrolla.


http://www.stockholm.se/KulturFritid/Simma-och-trana/Simma/Sjoar-och-bad/Strandbad/

   Seuraavanakin päivänä paineltiin rannalle. Sillä kertaa Lidingöön, missä mun ranskalainen bonus-mammani asuu. Siellä pääsi taas oikein itämeren aaltoihin. Mittarin mukaan asteita oli 13, mutta kyllä mun nahka väitti, että ainakin 17 oli niitä oli ;)
   Gåshagassakin syötiin aasialaista, mutta ei se yhtä hyvää ollut kuin keskustassa. Ravintolan seinillä roikkui upeita otoksia Mongoliasta, joten sushin valmistus ei ehkä ihan perimätietona opittua ollutkaan. Systeri sanoi, että varsin monet Tukholman aasialaisista ravintoloista ovatkin mongolialaisten pyörittämiä. Voisi olla kiinnostavaa joskus maistaa sikäläistäkin ruokaa, mutta ehkä sen kysyntä olisi kuitenkin niin marginaalista, että paremmin elättää itsensä kiinalaista- ja japanilaista ruokaa jäljittelemällä.

   Mun kolmantena, ja viimeisenä vierailupäivänäni ei enää aurinko paistanutkaan, joten päätettiin mennä hikoilemaan Hagaparkenin perhospuistoon- ja akvaarioon. Itse puisto on kiva retkipaikka kauniilla säällä. Näimme peuran ruokailevan ihan kaikessa rauhassa, vain muutaman metrin päässä kävelytieltä.
Perhospuisto oli pienoinen pettymys. Ja varsinkin akvaario. Niin minä, kuin systerikin, oltiin käyty siellä tyyppiä 20 vuotta sitten viimeksi. Silloin ei ollut akvaarioita, mutta perhosia oli enemmän. Nyt parasta antia olivatkin melkeinpä aksolotlit, kaikessa erikoisuudessaan.

     Eli, mikäs tässä nyt olisi se opetus sitten? Varautukaa myöhästymään kun valitsette Norwegianin          ( joka on kuitenkin mun ykkösvalintani kanta-asiakasohjelmansa, edullisten hintojensa, ja rennon palvelunsa vuoksi ); muistakaa viettää aikaa perheen ja sukulaisten kanssa, mutta älkää viipykö vaivaksi asti ;) 
Ja mun  viisi parasta Tukholmassa.

1. Södermalmin kaupunginosa: vanha puutalokortteli; mielenkiintoisa liikkeitä, joissa myydään sekä vanhaa, että uutta, kivoja kahviloita ja ravintoloita.

2. Vanha kaupunki: kuninkaanlinnan vahdinvaihto; levykauppoja, joissa runsaat vinyyli valikoimat.

3. Kaknästornet: mahtavat näköalat, kiva kahvila.

4. Kungsträdgården: tietysti varsinkin japaninkirsikoiden kukkiessa, mutta kiva siellä on istuksella ihmisiä katselemassa muulloinkin.

5. Modernin taiteen museo Skeppsholmenilla. Siellä minä menetin sydämeni Frida Kahlolle, vuosi taisi olla 1989 ;) ja olihan siellä esillä Kadinskyäkin samoihin aikoihin. Näyttelyt varsin tasokkaita siis.


Kokeilkaa uusia asioita, muistakaa pari Peppi Pitkätossun viisautta:

" Det har jag aldrig provat tidigare, så det klarar jag hält säkert " sekä sateen sattuessa " Man skall vara glad att det är väder överhuvudtaget. "

Ja sitten tuo otsikostakin löytyvä toteamus, että ei se aina niin huonosta ole, että on vähän lihaa luiden ympärillä :).