Muistojeni Neva, merimiesjuttu Pietarista

   Kuten kuvasta näkyy, sitä ei ole otettu eilen, mutta minähän siinä nojailen muhkeassa punatukkaisuudessani ja taustalla liplattelee Neva.
Pietarissa olen vieraillut muutaman kerran. Kaupunki on kaunis ja mielenkiintoinen.
   Mainitussa Nevassa olen Pietari Paavalin linnoitukselta jopa uinutkin, kun lämpötila kipusi yli +30 asteeseen, ja paikallisetkin näyttivät viihtyä rantakaistaleella loistavasti.
Siellä näki kaikenlaista suurkaupungin elämää, ja ihmisiä erilaisissa juopumuksen tiloissa. Vesi oli vilvoittavaa, vaikka kaikenlainen kasvusto lipoikin ikävästi pintaa, nilkkoihin kiertyen; enkä saanut koleraa tai mitään lievempääkään tautia. Mutta tuo kesän heltisimmille päiville osunut bussimatka ei nyt ollut se, jonne tajunnan virta minut muistoissani kuljetti tässä yönä muutaman.

Itämeri illalla kerran. Purjelaivan kannelta, matkalla Pietariin.

   Tämä on merimiesjuttu. Ja merimiesjutuissahan pahinta on, että mitä enemmän niihin liityy eriasteisia, häpeän, kauhun ja huvittavuuden elementtejä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne ovat totta.
Pysykäähän nahoissanne nyt; tämä on ihan nätti juttu! ;)

   Muistojeni matka alkoi eräänä yönä, kun pyörittelin pulloja väliaikaisessa duunissa, johon elämäni matka on minut tässä joulun alla kuljettanut.
   Rakastan kissoja, enkä ole rakkauteni kanssa yksin, mikä lienee syynä siihen, että nuo eläimet esiintyvät hyvin usein myös pullojen kyljissä. Tämän kyseisen pullon kyljessä vieläpä ranskalaisen mainostaiteen viehättävimmässä muodossa  de Toulouse- Lautrecin  ajoilta. Kissa se siinä lipittää absinttia! Pitäisikö ostaa, ajattelin, kun on niin hieno etikettikin? Sitten muistin nauttineeni absinttia kerran Pietarissa.

    Ilmeisesti merihenkilöstön iltavapaalla oli jo nautittu jotain muitankin juomia, ennen kuin absintti astui kuvaa. Sitä en tiedä oliko kyseessä tuolloin ns. tsekkiläinen absintti, vai mistä päättelimme tulleen ajan sytyttää absinttiin kastettu sokeripala, kuten tapoihin kuuluu ( ei kuulu! jos absintti on aitoa, taiteilijoiden Pariisissa nauttimaa kamaa. Mainittu de Toulouse-Lautrec kuului laimentaneen absinttinsa konjakilla, eli hän ei suosinut edes sokeripala/ jäävesi rituaalia ).
Oli miten oli, sokeripalaa tuikattiin tuleen, ja samassa roihusi jo raakapuinen pöytäkin. Ripeä liikkeeinen paikallinen singahti sammuttamaan pöytää nahkatakillaan tulen tukahduttaen. No, takki oli ainakin taatusti  aitoa nahkaa, koska ei kärsinyt vaurioita.       Seuraavaksi yksi seurueestamme taiteili jo kuppilan tangossa, mutta sen kummempaa pahennusta ei saatu aikaan.
   Ensin juotiin ja sitten lyötiin, toteutui kuitenkin samalla reissulla sellaisessa  muodossa, että jouduimme kirkkaalla päivän valolla koruvarkauden uhreiksi keskellä vilkasta Nevski Prospektia. Kertyihän siihen paikalle vähän yleisöäkin sitten, kun päätettiin ottaa omamme takaisin.
Perkelettä tietenkin huudettiin, yksi ruokottoman näköinen varkaantekele seisoi keskellä tietä tissit paljaana osoittaakseen, ettei ollut minne rannekorumme piilottaa. Vähän jouduttiin tosiaan lyömäänkin, ja meikäläinen kaivoi korunsa resupekkamukulan suusta.
Koskaan en korua korjauttanut, koska halua ei sen käyttämiseen ollut. Minulla se on yhtä kaikki, lälläslää.

   Tällaisilla muistoilla kohti joulurauhaa... Absintin osto taitaa nyt jäädä, mutta matka Venäjälle alkaa olla piakkoin taas ajankohtainen.
 
   Tänään tein lyhyen retken joulupolulle ihan tässä omilla hoodeillani; älkää unohtako lähialueen kivoja pikkutapahtumia, maailman matkoista haaveillessanne!

Parhainta joulunalusviikkoa toivottelee Sunday- tonttuilija

 “... in St. Petersburg, the most abstract and intentional city on the entire globe. (Cities and be intentional or unintentional.”

― Fyodor Dostoevsky

Eurolla Eestiin, eläköön Black Friday!

 
   Joulu, tai sen lähestyminen, eivät ole koskaan aiheuttaneet kovin kummoisia toimenpiteitä Sundayn elämässä. Yksi enemmän tai vähemmän joka vuotinen traditio mulla on kuitenkin ollut jo vuosia. Nimittäin pyörähtäminen Tallinan tunnelmallisilla joulumarkkinoilla. 

Ihan kelpo humppapumppu sinne lauteille sitten asteli

   Tänä vuonna sinne oli suorastaan pakko matkustaa, olihan Amerikkalainen Condé Nast Traveler Magazine listannut Tallinan joulutorin euroopan toiseksi ansioituneemmaksi.
Yhdeksi syyksi tähän julkaisussa mainitaan, että Raatihuoneen eteen on joulukuusi kohonnut jo vuodesta 1441, mikä tekisi paikasta ensimmäisen euroopassa, missä on kuusi näytille pistetty. Joka tapauksessa nykyisessä muodossaan, Raatihuoneen torin joulumarkkinat saivat alkunsa 1991. Tapahtuma on toki kehittynyt  ja laajentunut suuresti noista ajoista.
   Tänä vuonna parhaan syyn matkustaa ennen joulua Tallinnaan, tarjosi kuitenkin suomeenkin pesää tekevä Black Friday, hullunhalpoine tarjouksineen. Päiväristeilystä itsenäisyyspäivämme aattona, pulitin siis yhden euron. Reittimatkojakin olisi samaan hintaan ollut saatavana aina helmikuun puoliväliin asti, mutta en jaksanut tehdä niin kaus kantoisia suunnitelmia juuri siinä ja silloin ;)

   Esimakua ulkomaista sai jo sporassa matkalla Länsiterminaaliin. Kulkuväline oli niin täynnä, että ehkäpä eniten tuli intia mieleen, ja ankeassa aamussa jouduimme me suomalaiset puhumaan toisillemme " päästäkää se pikkupoika ulos, pliis" ja "menkää eteen päin " tyyppisin lausahduksin. Aina sama homma. Joka satamaan ja satamasta laivojen saapumis- ja lähtöaikoihin.  Vuodesta toiseen. Ei mikään kaunis esimerkki Helsingin joukkoliikenteen toimivuudesta. Kummaa pään seinään hakkaamista, ja palveluhaluttomuutta.
   
   Toisinaan, kun jonkun reissun suorastaan ilmaiseksi satun saamaan, iskee muhun mielihalu kokeilla, että kuinka halvalla oikeastaan voinkaan koko retken toteuttaa. Niin piheily, kuin pikkuluxukseen törsääminenkin, tekevät monesti piristävän vaikutuksen perusbaanailuun. 

Pizzaa, kebabia  sekä virvokkeita, klo 10-06

   Euron matkalla, olin alkajaisiksi niin törkeän pihi, että mulla oli aamiainen eväinä mukana. Tuhmaahan sellainen on, ja varsinkin seilorilta ( paatilla keikkui meidän asiakkaiden lisäksi pari menneiltä vuosilta mulle tuttua skönöäkin ), ja ravintola-alan konkarilta, mutta pokkana pakkasin siis tuorepuuron mukaani. 

   Tallinnaan tultuamme alkoi olla jo lounasaika vatsassani. 
Satoi vettä, räntää ja rakeita, aurinkokin paistoi. 
Ajattelin, että voisin syödä lounaan, jonka olen jo vuosia sitten kivulla, säryllä, ketutuksella, verellä, hiellä ja kyynelillä, moneen otteeseen maksanut, ja suuntasin muinaisten aikojen miesystäväni kebab-putiikille. 
Ikkunasta näin, että sisällä istui joku toinen, jokseenkin turkkilaisen näköinen tyyppi. " inglise biliyormusun? "  kysyin, ja osasihan se. 
Selvisi, että Hakki oli tekemässä remppaa tien vastakkaisella puolella, kivenheiton päässä, melkein Aia 7 Rimiä vastapäätä. Painelin paikalle, ja koputin ikkunaan. Sieltähän se jostain ryömi, otsalamppuineen, armoitettu pizzan paistaja, joka ennen vaikutti Korsossa. Juteltiin niitä näitä. Paikalle tuli joku turkkilainen, jota hämmästytettiin  ( varsin vajavaisella, mutta keskivertoa paremmalla ) turkinkielen taidollani. Sitten lähdettiin kebabille. 
Selvisi, että nykyisen liiketilan, samoin kuin koko huonosti menestyneen kauppakeskusken, ottaisi parin kuukauden kuluttua haltuunsa hok- elanto, ja paikalle tulee iso Prisma. Alta pois ja laajentaen siis. Mikäs siinä. Lupailin taas hövelisti apuani kesemmällä, kiitin ja lähdin jatkamaan kohti Joulukuusta. 

Mustikkaglögiä ja hyväntuulisuutta

   Jouluisia kojuja haahuilivat, tuulessa ja tuiskussa, tutkailemassa ne vanhoista vitseistäkin tutut suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen. Jokainen maisteli jonkinlaista glögiä, tarjonta oli varsin monipuolinen. Kuusta kuvailtiin kulmasta, jos toisestakin, eikä sää suosinut tipallakaan. 

Olde Hansa

   Minun oli aika toteuttaa toinen missioni, jotta ennättäisin ennen jalkahoitoa; Olde Hansan makeat mantelit, ja tunnelmalliseen ravintolaan fiilistelemään kanelioluen äärellä. 

   Rupattelin viereisen pöydän brittipariskunnan kanssa. Olivat viiden päivän reissulla Tallinnassa. Päivä kolme, ja kaupungin katuja koluttu riittämiin. Päiväreissu Helsinkiin oli heilläkin ollut toiveissaan, mutta olivat löytäneet vain varsin kalliita vaihtoehtoja. Pointtina tässä se, että kolme vuorokautta on tähän aikaan vuodesta, näillä leveysasteilla ehdoton maksimi Tallinnan kokoisessa kaupungissa.

   Loppupäivä meni parafiinilla terästetyssä pedikyyrissä, ja ruokaostoksilla pyöriessä. 

   

   Suoranaista säästöä oli tullut niin paljon, ja pitkä päivä, sekä nautitut lämmikkeet, alkoivat jo tuntua painona vanhan luissa. Päätin ottaa paluumatkalle hytin ( 4/pers sisähytti 25€). 

Aah, ihanaa päästä oikosekseen, ja rauhaan täyden paatin härdellistä.... 

Kas, kirkas katto: täyttäneen pikkujouluristeilyillä ja muilla riekungeilla useammankin fantasiat....  ;)

Mä kuorsasin stadiin asti, missä mieleni taas sporan kanssa pahoitin...

Ihanaa vuoden pimeintä aikaa, polttakaa useammin kynttilää, ja harvemmin päreitänne! :D

Jätku leib! - Riitäkööt leipää kaikille!

  

Bergen? Perche no!

Why not indeed?

     Eräänä tylsänä iltana, pariltakin laivalta tutun seilauskaverin kanssa meilaillessani, sain impulssin matkustaa Bergeniin häntä treffaamaan. Seilorinnallehan se passasi, päivä sovittiin Halloweenin alle, ja minä varasin piletit siltä istumalta.  Siinä hötäkäsä kirjoitin hänelle sitten varsin summan
mutikkaisen saapumisajan.
Ja siitähän se sitten lähti, että reissu sai alkuunsa hiukan samanaisia piirteitä, kuin väsyneen mutta onnellisen matka Tallinnaan aikoinaan,
   Sattuipa nimittäin niin, että vaikka olimmekin sähköpostiyhteydessä muutamaan otteeseen, ennen sovittua reissupäivää, eipä tullut mieliimme päivittää puhelinnumeroitamme. - Tosin sitten sattui niinkin, ettei niistä numeroista olisi mitään hyötyäkään  ollut. Sellaistakin sattui, etten koskaan antanut frendilleni lentoni numeroa, tai edes tarkkaa saapumisaikaa. Näistä aineksistahan sitten pieni soppa alkoi tekytymään, kun vielä frendini unohti luurinsa kämpilleen aamuna, jona lähti minua vastaan, hyvissä ajoin, mainittakoot se vielä. Tietenkään minulla ei ollut hänen osoitettaankaan; sehän oli tarpeeton, koska hän tulisi minut kentältä hakemaan...

Näkymä Bergeniin , 400m korkealta, Fløyen- vuorelta. Raiteet vievät 302m. korkeuteen.

  Juu, eli niin minä sitten, hiilijalanjälkeäni uhmaten, matkustin synkkänä perjantai aamuna Kastruppiin, ja sieltä sitten Bergeniin.
Tanskasta lähetin kuomalleni koodia, että lento kohteeseen vaikuttaa olevan ajallaan, ja ostin, tyyriiseen, mutta onneksi EU:un kuulumattomaan Norjaan, tax free bib.n tuliaisiksi.
Hämmästelin hieman, kun ei tavallisesti varsin nopeasti vastaava ystävättäreni reagoinut meiliini.
   Fleislandin kentälle pyrähdettyäni, hämmästelin entistäkin enemmän. Kenttä on hyvin pieni, eikä siellä ollut ihmisiä nimeksikään, joten oli mahdotonta, ettemme toisiamme näkisi. 

1770- luvulla rakennettujen makasiinien jono

   Siinä minä sitten lähettelin viestejäni, ja mieleni kävi jo lievästi vainoharhaiseksi, vakaasti kun uskon siihen , että kaikki meille tulee, minkä ansaitsemme. Mietin pääni puhki, koska, missä, miten olisin voinut merimiestä niin loukata, että hän olisi nyt päättänyt jättää minut " oman onneni nojaan" uudessa kotipaikassaan... Onneni nojassa, en toki todellakaan ollut, sillä skandinaavskallani selviää kyllä norjassa, kuten savolla suomessa; ja sattui tällä kertaa olemaan oikein rahaakin mukana visakortin lisäksi ( käteistä en sivumennen sanottuna käyttänyt koko viikonloppuna, kortti kävi ihan joka paikassa, huussista herkutteluun ). Ihmetellesäni ja meilejä rustatessani, peläten tietysti myös, että ystävättärelleni oli sattunut jotain, tutkailin flygarilta poistukismahdollisuuksiani.
Totesin, että noin 20km matka Bergenin keskustaan taittuisi niin junalla, kuin bussillakin. Juna olisi ollut edullisempi, ja jälkeen päin kuulemani mukaan reittikin maisemallisempi, mutta hyppäsin kuitenkin bussiin, ja ostin menopaluun samantien, hinnasta johtuen, tietenkin.

Pari merihrviötä.

- Arvelin nimittäin, että bussilla pääsisin lähemmäs Bergenin tunnetuinta aluetta, kalatoria. Rautatieasemathan ovat usein enemmänkin kaupunkien laitamilla. Oletukseni osui oikeaan. Hyppäsin bussista ulos paikassa, jonka aiemmalta merenkulkijan uraltani tunnistin.
  Dösäsä istuessani sain postia, että enhän suinkaan ollut vielä kirjautunut mihinkään hotelliin. Kaverini oli juuri tullut kentältä kotiin, jonne oli siis puhelimensa unohtanut, odotettuaan minua jokseenkin juuri siihen asti, kun sitten saavuin.... Juu, juu, blondeja ollaan kumpainenkin...
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Istahdin lampaantaljalle viiniä nauttimaan, ja muutamaa vanhan aikaista postikorttia kirjoittelemaan siksi aikaa, minkä ystävältäni kesti kaupunkiin julkisella liikenteellä saapua.

Kaupungissa on runsaasti muraaleja.

  Sivumennen sanoen sain laajale levittäytyneen Bergenin joukkoliikenteestä todella huonosti, etten sanoisi vanhanaikaisesti ja typerästikin järjestetyn kuvan. - Hintoihin en nyt tässä puutu. Kaikki tietävät, että rikkaassa maassa on kallista, koska palkatkin ovat korkeita.
  Siinä sitten tihkusateessa lähdettiin kaupunkia katselemaan. Juustojen maailmanmestaruudestakin siellä tuolloin kisattiin. Kisojen paras anti taisivat kuitenkin olla ulkopuolelle järjestetyt maalaismarkkinat, joilla maisteltiin makkarat.
 
   Sellainenkin episodi sattui, että reppua aseman säilytyslokeroon laittaessani, työnsin lokeroon myös kuitin, jossa oli koodi oven aukaisua varten. Släm! oli dörtsi posessa, kun huomioni kiinnittyi seikkaan. Jippii. Seinällä oli ukaasi ovenavausmaksusta, joka kaltaisilleni Suttiksille lankeaisi... Ystävälline vartija kuitenkin avasi oven, veloittamatta mitään. Muutenkin ihmiset tuossa pienessä suurkaupungissa antoivat itsestään varsin leppoisan kuvan.
 

Nygårdsgaten 2A, Apollon

   Lauantain sää oli juuri sitä itseään. Satoi ja tuuli myrskyisissä lukemissa. Karanneet sateenvarjot heittäytyivät autojen alle, kykenemättöminä täyttämään tarkoitustaan. Mutta koska edelisenä päivänä oli aurinko näyttäytynyt hetkittäin, en tohtinut valittaa. Sateisuudestaanhan tuo satamakaupunki

Kissakalaa

tunnetaan.
Kaupungissa on kuitenkin monia viihtyisiä kuppiloita, joissa piipahtaa.
Yhtenä mainittakoot viinibaari Dråpen, ja sitten tietysti se varsinainen löytö: plate bar Apollon. Vinyyliä, muusikkoita, joku tanskalainen dude, ja kaupungin edullisin viini, siinä runsaan olutvalikoiman kyljessä. Oikein kotoisa, sopivasti rosoiseen tapaan.
  Syömässä käytiin kauniissa, merihenkisesti sisustetussa, perinteikkäässä krouvissa, niissä joka suuntaan kallellaan olevissa söpöissä taloissa.
Kalaa ja äyriäsiä meran rannalla maassa kuninkaan, tietysti syödään, ja syödä pitääkin, tuoreita kun ovat.
 Kalaisan kauppahallin Fish Messä mainostetaan, että kaikki äyriäiset ovat maustamattomia. Itse saa sitten lisätä, mitä tahtoo. Allekirjoittaneen tapauksessa runsaasti sitruunaa, ja hiukan majoneesia. Yummy yummy!!!

   Museoissa käynneiltä sesongin ulkopuolella Bergeniin matkaava säästyy, sillä

Fish Me

lepraparantolasta lähtien, melkeinpä kaikki ovat kiinni. Maisemien ihailukin saattaa olla vähän kiikun kaakun sään vuoksi. Mutta mikäli vain mahdollista kannattaa, Fløiebanan matkustaa, jollei patikointi maistu.

    Että sellaistakin vielä, jotta kirjoitin tämän blogin jo kertaalleen, mutta jotenkin se pyyhkiytyi  taivaan tuuliin. Ja koska rikoin kakkulani pari päivää sitten, niin huomenna on herättävä optikkovierailulle, joten tällainen virsi kaunis, keskiyön messu tällä kertaa ;)

  Eläkäähän elämäänne; juuri niin kuin teidän täytyy,
toivottaa Sunday

These boots are made for walking!

“You should never wear your best trousers when you go out to fight for freedom and truth.”
― Henrik Ibsen, An Enemy of the People

Arna